Egypti, Rooma, Neuvostoliitto, EU?

”Elämme kovia aikoja” sanottiin jo Rooman valtakunnassa, ja menneestä on tällä hetkellä tarpeellista etsiä muutakin kuin lentäviä lauseita. Ihmisillä on ollut  jo tuhansien vuosien ajan suuri halu perustaa valtakuntia ja liittoja. Rajoja on vedetty ja siirretty niin miekkojen ja pommien kuin kauppaliittojen ja rauhansopimustenkin avulla. Lähes kaikkia suuria liittoumia yhdistää yksi asia, ne ovat ennen pitkää  hajonneet.

                                           Lähde: http://www.yle.fi/drupal/opettajatv/kuvat/nostokuvat/eu_lippu3.jpg

Muinaisen Egyptin valtakunta oli niin vahva, että se kesti kolme tuhatta vuotta. Se loi oman uskonnon, kielen, kirjoituksen, taiteen ja kulttuurin, joiden näkyvimmät merkit ovat nykyisinkin eräitä maailman suosituimmista nähtävyyksistä. Tämäkin tuhatvuotinen valtakunta kuitenkin kohtasi lopulta loppunsa. Egyptin valloitti Aleksanteri Suuri, joka loi oman mahtavan suurvaltansa ulottaen maansa rajat kolmeen maanosaan, laajemmalle kuin mikään aiempi valtio. Aleksanteri Suuri kaatui, ja hänen mukanaan kaatui Makedonian suuruus.

Makedoniaa seurasi ikuinen Rooman valtakunta, joka veti vertoja mahtavuudellaan kaikille aiemmille valtioille. Rooma kuitenkin ensin jakaantui kahtia ja sen jälkeen tuhoutui. Tämän jälkeen kestävää suurvaltaa yrittivät luoda muun muassa Tšingis-kaani ja Napoleon, mutta molempien yritykset epäonnistuivat. 1900-luvulla esiin nousi uusi uljas ideologia, jonka pohjalle perustettiin ihannevaltio Neuvostoliitto. Neuvostoliiton piti parantaa kaikki kapitalistisen järjestelmän puutteet niin, että köyhyys ja kurjuus poistuisivat lopullisesti. Neuvostoliitosta ei koskaan tullut ihannevaltiota, mutta suurvalta siitä tuli. Kaikista yrityksistä huolimatta Neuvostoliittokaan ei pystynyt pitämään asemaansa, vaan se kohtasi loppunsa 1990-luvun alussa.

Tätä historiallista taustaa vasten eurooppalaiset luottavat Euroopan unioniin jopa lapsellisenkin vankasti. Unioni on jotain niin ikuista ja pysyvää, ettei kukaan oikein ole tullut ajatelleeksi, kuinka unionista voisi erota, saati erottaa. Euroopan unionin olemassaolo ja jäsenyys oli Suomellekin niin pysyvä seikka, että jäsenyys haluttiin kirjata jopa perustuslakiin. Huomionarvoista lienee sekin, että tämä perustuslakimuutos toteutettiin samaan aikaan, kun unionin perustukset tärähtelevät. Euroopan unioni on kulkenut pitkän tien toisen maailmansodan jälkeisestä hiili- ja teräsyhteisöstä nykyiseksi unioniksi omine rahoineen ja presidentteineen. Tahto Euroopan yhdentymiseen on ollut niin suuri, että liitto on nyt vaarassa tukehtua omaan ahneuteensa.

Kauniista puheista tai idealistisista ajatuksista huolimatta Eurooppa, tai edes Euroopan unioni, ei ole yhtenäinen. Tässä maanosassa on maita, joiden historia, kieli, kulttuuri, väestö, maantiede, elintaso ja talous eroavat huomattavasti toisistaan. Näitä eroavaisuuksia ei ole kuitenkaan otettu tarpeeksi painokkaasti huomioon, kun unionia on rakennettu. Polttava halu yhdentymiseen on estänyt silmiä näkemästä monia realiteetteja, ja nekin, jotka otettiin huomioon, oltiin valmiita hylkäämään tarpeen vaatiessa. Euroopan unionissa ei ajateltu muun muassa sitä, että nykyisessä liitossa hyviä aikoja elettäessä jokainen saa nauttia hyvät satonsa yksin parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta kun koittaa huonojen satojen aika, valtiot on kahlittu toisiinsa, ja yhden jäsenen nälkäkuolema saattaa tietää koko maanosan laajuista nälänhätää.

Valtakunnan tai liiton kriisi, vakavampikaan sellainen, ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä, että liitto olisi lopullisesti hajoamassa. Sekä Egyptissä että Roomassa selvittiin suuristakin kriiseistä ennen niiden lopullista luhistumista. Historia kuitenkin kertoo, että lähes aina tämä luhistuminen kuitenkin lopulta tapahtui, eikä mahtavinkaan menneisys, korkeakulttuuri tai ideologia voinut tätä estää. Meidän ei siis kannata kysyä liittyykö Euroopan unioni ennen pitkää menneiden valtakuntien kunnianarvoiseen joukkoon, vaan koska tämä tapahtuu.

Tirkistelyn ja luvallisen kateuden päivä

Mitä meistä suomalaisista kertoo se, että tiedotusvälineet ovat sekaisin toisten verotustiedoista, vaikka samaan aikaan Euroopassa tehdään päätöksiä, jotka saattavat johtaa koko euroalueen hajoamiseen ja Euroopan unionin historian pahimpaan kriisiin?

Media on jaksanut ihastuttavan tarkasti noukkia julkaistuista verotustiedoista kaiken mahdollisen ihmisten uteliaisuutta ja kateutta ruokkivan tiedon ja pukea sen raflaaviksi otsikoiksi huutomerkkien kera. ”Katso kuinka moni tienaa vähemmän kuin sinä” ”Mistä tulokärki rahansa sai? Tässä vastaus!” ”Tässä ovat Suomen kovatuloisimmat nuoret!” ”Näin urheilun huiput tienasivat” ”He ovat sata suurituloisinta naista!”

Rahasta puhuminen on epäkohteliasta, eikä toisten palkkatasoa sovi udella. Onneksi yhtenä päivänä vuodessa saa olla luvan kanssa utelias ja puhua rahasta. Verotustietojen avulla voi verrata omia tulojaan naapurin tuloihin, pomon tuloihin, politikkojen tuloihin tai vaikkapa kohujulkkisten tuloihin. Yhtenä päivänä voi haaveilla, miltä tuntuisi seisoa optiomiljonäärin saappaissa, kun tämän elintaso jollain tavalla konkretisoituu verotustietojen myötä. Kun haaveilu loppuu, ja silmien eteen avautuu jälleen oma keskinkertainen elintaso laskupinoineen ja tarjouskuponkeineen, päästäänkin helposti mielentilaan, jossa on mukava antaa kateudelle hetkeksi valta. Rikkaat eivät ole koskaan ansainneet rahojaan, vaan se on joko saatu hyvällä säkällä tai toisia, pääsääntöisesti köyhiä, riistämällä. Varmaa on myöskin se, että rikkaille raha ei tuo koskaan onnea, vaan heiltä puuttuu taatusti jotain tärkeämpää, kuten hyvät ihmissuhteet.

Omaa keskinkertaisessa elintasossa painiskelevaa mieltä on totta kai helppo helliä ajatuksella, jossa rikkaat saadessaan paljon rahaa menettävät jotain muuta huomattavasti arvokkaampaa. Ajatusleikkiä ei kuitenkaan koskaan viedä niin pitkälle, että aineellisen ja aineettoman omaisuuden toisensa poissulkevuus koskisi omaa itseä. Tavallinen ihminen haaveilee salaa isosta perinnöstä tai lottovoitosta, jotka olisivat ehdottoman ansaittuja ja toisivat kaivattua hyvinvointia nykyiseen tavalliseen elämään.

Kun jokavuotinen ajatusleikki on viimeistään parin viikon kuluttua päästy jälleen loppuun, voidaan palata hitaasti normaaliin elämään. Elämään, jossa omista pienistä tuloista ja suurista menoista sekä toisten suurista tuloista ja pienistä menoista valittaminen kyllä kuuluu jokaviikkoiseen repertuaariin, mutta jossa pienituloisia ja suurituloisia eivät kohteliaissa keskusteluissa erota tarkat euromäärät vaan hatarat käsitteet ”meikäläiset” ja ”ne toiset”. Ihmisten lokerointi on aina mukavaa, mutta rahasta puhuttaessa lokerot on hyvä pitää melko suurina, jotta sopu säilyisi ja kateus pysyisi aisoissa, paitsi tänä yhtenä päivänä vuodessa.